Yrittää kannattaa aina

Helposti kysyy, eikö tällaisesta taustasta kasva sosialistiksi. Ben Zyskowicz on kuitenkin tehnyt lapsuutensa köyhyydestä sen johtopäätöksen, että aina pitää ponnistella ja yrittää pärjätä, kuten hänen äitinsä teki. Ester Zyskowicz äänesti kylläkin sosiaalidemokraatteja poikansa poliittisen uran alkamiseen saakka. Samalla kun Ben Zyskowicz korostaa yksilön omaa vastuuta, hän kylläkin kannattaa pohjoismaisen hyvinvointivaltion ydintä.

Ponnisteluissaan Zyskowiczit saivat henkistä ja taloudellista tukea lähipiiriltään Helsingin juutalaisyhteisöltä, jossa keskinäisen avun perinne oli syntynyt pitkinä syrjinnän vuosina. Juutalaisethan saivat kansalaisoikeudet vasta itsenäisessä Suomessa eikä antisemitismi tuolloinkaan loppunut. Ester Fridmanin vanhemmatkin olivat ansainneet elantonsa lähes ainoassa juutalaisille ennen sallitussa ammatissa, myymällä käytettyjä vaatteita ”narinkassa” eli vaatetorilla.

Opin tielle ja politiikkaan

Keskeistä Ben Zyskowiczin tulevaisuudelle oli kirjoittautuminen — vapaaoppilaana — Juutalaiseen yhteiskouluun, jossa annettiin jo ennen peruskoulua niin alkeis- kuin keskikoulutason opetusta. Juutalaiset olivat jo varhain nähneet, että hyvä koulutus on paras tie sosiaaliseen tasa-arvoon. Koulun myötä suomesta tuli Zyskowiczien kotikieli. Ben Zyskowicz ei ole erityisen uskonnollinen, mutta hän arvostaa juutalaisia perinteitä ja yhteisöä. Lukion Zyskowicz kävi Töölön yhteiskoulussa.

Nuori Ben oli hyvä oppilas — mutta ennen muuta hän lähti mukaan ajan vilkkaaseen koululaistoimintaan Suomen Teiniliitossa. Kansainvälinen radikalismin aalto oli muuttanut Suomen teinien epäpoliittisen harrastelun kiivaaksi puoluepoliittiseksi taisteluksi, jonka voitot ja tappiot mitattiin sittemmin virallisissa kouluneuvostovaaleissa. Puolueiden nuorisojärjestöt nousivat prosessissa keskeisiksi 1960-luvun lopulla. Ne organisoivat valtataistelun niin koulujen teinikunnissa ja Teiniliiton ylemmillä tasoilla kuin kouluneuvostoissa.

Tärkeitä nuorten kiinnostuksen kohteita olivat kansainväliset tapahtumat, jotka televisio toi 1960-luvulla ensi kerran suoraan olohuoneisiin. Näkymät Vietnamin sodasta ajoivat monet vasemmistoon, mutta 14-vuotiaalle Ben Zyskowiczille erityisen tärkeä kokemus oli Neuvostoliiton ja muiden Varsovan liiton maiden suorittama Tshekkoslovakian miehitys 1968.

Kokoomuksen nuoriin Ben Zyskowicz liittyi 16-vuotiaana 1970. Tultuaan ylioppilaaksi 1973 ja päästyään lukemaan lakia seuraavana vuonna hän toimi myös Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnan edustajistossa ja oikeustieteen ylioppilaiden Pykälässä. Silti Kokoomuksen Nuorten Liitto ja sen Helsingin piiri pysyivät Zyskowiczin tärkeimpinä areenoina 1970-luvulla. Yleensä jopa tärkeämpinä kuin luentosalit tai tenttikirjastot. Silti hän eteni opinnoissaan hyvin valmistuen neljässä vuodessa oikeustieteen kandidaatiksi. Varusmiespalveluksesta Zyskowicz vapautettiin astman takia.

Kokoomukseen Zyskowiczin veti taistelu aidon demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta. Hän ei voinut yhtyä vasemmistossa ja keskustassakin yleistyneeseen Neuvostoliiton toimien myötäilyyn, mikä kommunistien ns. vähemmistössä eli taistolaisuudessa johti itäisen pakkovallan kritiikittömään palvontaan.

Zyskowicz alkaa kysellä

Kokoomusta pidettiin tuohon aikaan vasemmiston ja Keskustapuolueen toimesta poliittisessa paitsiossa. Eristämisen murtamiseksi Kokoomuksen oli puolueen nuorten ja remonttisiiven mielestä parannettava suhteensa niin Urho Kekkoseen kuin Neuvostoliittoon, joka oli ”yöpakkasissa” 1958 ja noottikriisissä 1961 osoittanut vaikutusvaltansa Suomen asioihin.

Ben Zyskowicz ui alkuun kokoomusnuorten valtavirrassa kannattaen mm. Ilkka Kanervan valintaa nuorten liiton puheenjohtajaksi 1972. Zyskowicz ei tosin innostunut Kari Palosen ympärille ryhmittyneiden teoreetikkojen kehitelmistä, joilla pyrittiin Karl Popperin ”kriittisen rationalismin” hengessä luomaan puolueelle ”tieteellinen” ideologia, ”porvarismi”. Zyskowicz oli kiinnostuneempi konkreettisesta politiikasta kuin pilvilinnoista.

Vähitellen nuori Zyskowicz alkoi kysellä, kuinka syvälle piti kumartaa ja nöyrtyä saavuttaakseen Neuvostoliiton ja Urho Kekkosen hyväksynnän. Eikö riittänyt, että J.K. Paasikiven lailla tunnusti ”geopoliittiset” realiteetit ja suuren itäisen naapurin ”legitiimit strategiset intressit” sekä pidättyi ”neulanpistoista”? Pitikö peitellä tosiasioita kansojen sorrosta ja Neuvostoliiton sisäisistä oloista? Tuliko kerrassaan ylistää Neuvostoliiton ”rauhanpolitiikkaa”? Oliko ”antikommunismi” muka tuomittavaa eikä muiden aatteiden kannattajien luonnollinen asenne? Pitikö neuvostosuhteet todella hankkia myötäilemällä taistolaisia?

Vuoteen 1973 tultaessa Zyskowicz oli tullut Helsingin kokoomusnuorten keskeiseksi hahmoksi ja palkattu puolueen nuorisoliiton kouluasiainsihteeriksi. Hän ei hyväksynyt ulkopoliittisen ”yltiökelpoisuuden” tavoittelua, koska näin kavennettiin Kokoomuksen toimintamahdollisuuksia. Omaa aatetta oli vaikea puolustaa, jos ei saanut lainkaan arvostella vaihtoehtoa eli sosialismia ja sen kommunistista sovellutusta. Hän oli myös löytänyt aateveljiä — ennen muuta pari vuotta vanhemman tamperelaisen Kimmo Sasin, joka oli hänen edeltäjänsä kouluasiansihteerinä.

Riita syntyi myös Teiniliiton ”Rauhanviikosta”, jota kokoomusnuoret olivat Zyskowiczin aloitteesta vaatineet lavennettavaksi ”Ihmisoikeuksien ja rauhan viikoksi”. Näin tapahtuma ei olisi jäänyt Neuvostoliiton tavoitteiden myötäilyksi.

Oma linja syntyy

Zyskowiczin oma linja joka tapauksessa selkiintyi prosessissa eikä hänen ole tarvinnut sitä sittemmin erityisemmin tarkistaa. Keskeinen kysymys oli ulkopolitiikan käyttö lyömäaseena jopa oman puolueen sisäisissä kiistoissa. ”Kuinka paljon kokoomuksen politiikkaa vie eteenpäin se, että haukumme toisiamme ja näyttelemme osalle aktiivejamme oviamme. Mielestäni puolueen yhtenäisyys on merkittävä seikka sekin”, Zyskowicz merkitsi päiväkirjaansa 22.10.1973.

Keskustelussaan Juhan Talven kanssa 11.12.1973 Zyskowicz päätyi siihen, että ”olemme koko ajan kaventamassa omaa sananvapauttamme” sillä, ”että hyväksymme kommunistien tulkinnan neuvostovastaisuudesta”, jolloin sitä on kaikki Neuvostoliiton ja jopa sosialismin arvostelu. Kokoomusnuorten tuli Zyskowiczin mielestä päinvastoin tuomita ”arveluttava kehitys”.

Zyskowicz kysyi päiväkirjassaan 30.1.1974 myös, ”mitä sitten tehdään, jos ei sen jälkeenkään, kun yhteistyön ulkopoliittiset esteet puolueessa on raivattu pois, päästä yhteistyöhön. Pudotetaanko sitten uusi oikea laita puolueesta?”

1970-luvun loppupuolella Zyskowicz jatkoi linjansa puolesta taistelua Kokoomuksen Nuorten Liitossa ja valittiin 1976 Helsingin kaupunginvaltuustoon. Urho Kekkosen nuorimmaksi valitsijamieheksi hän tuli 1978. Seuraavana vuonna 24-vuotias vastavalmistunut oikeustieteen kandidaatti eteni eduskuntaan Helsingin vaalipiiristä. Hän oli siis oppinut, miten vaalikampanja käydään. Nuori kansanedustaja ei kaavaillut vielä ammattipoliitikon uraa, vaan perusti 1981 kumppaninsa kanssa lakiasiaintoimiston. Virta vei kuitenkin mukanaan eikä Zyskowicz enää päässyt irti valtakunnallisesta politiikasta.

Vuosien kuluessa nuoresta rivipoliitikosta tuli keskeisen hallituspuolueen eduskuntaryhmän vaikutusvaltainen puheenjohtaja, arvostettu valtiosääntöekspertti, kahden lapsen isä ja koko kansan tuntema hahmo.